31.12.09

Hyvää uutta vuotta 2010!

Pistetäänpäs tähän postaukseen vähän herkkuja :D
ensiksi Robert Pattinson video...


...ja sitten vielä Uudenvuoden taustakuva

Taustakuva täältä

29.12.09

Promokuvia










Nämä ja lisää löytyy täältä

Uusi New Moon promokuva

Ho ho ho... Nyt sitä on viimein selvitty joulusta ja kaikki konvehdit syöty =P
Joten on aika jatkaa postailuja. Tämä promokuva on uusi ainakin minun silmille...

Lähde

24.12.09

Twilight joulukalenteri: 24. luukku

"Joululahjaksi" käänsin New Moon kirjan yhden extrakohtauksen. Tämä pätkä on siis Stephenie Meyerin käsialaa ja hänen sivuiltaan, minä vain käänsin sen. Ja tämä nyt on sitten muutenkin vähän tämmönen nopea amatöörisuomennos, mutta yritin nyt kuitenkin :)
Hyvää joulua!


© 2006 Stephenie Meyer
suomentanut: konvehti
Rosalien uutiset - New Moon extra (Edwardin näkökulmasta)

Kännykkä taskussani tärisi taas. Se oli kahdeskymmenesviides kerta vuorokauden sisällä. Mietin, pitäisikö vastata, edes katsoa kuka yritti soittaa minulle. Ehkä se oli tärkeää. Ehkä Carlisle tarvitsi minua.
Ajattelin sitä, mutta en tarkistanut.
En ollut täysin varma missä olin. Jossain pimeässä ullakko tilassa, joka oli täynnä rottia ja hämähäkkejä. Hämähäkit eivät välittäneet minusta ja rotat pysyttelivät kaukana. Ilma oli sakeaa, jossa leijaili ruokaöljyn, eltaantuneen lihan ja ihmisen hien haju. Alapuolellani rähjäisessä ghetossa kuhisi elämää. En vaivautunut erottelemaan ajatuksia äänistä – äänet muodostivat äänekkään espanjankielisen metelin jota en kuunnellut. Jätin äänet huomiotta. Merkityksetöntä. Kaikki oli merkityksetöntä. Minun olemassaoloni oli merkityksetöntä.
Koko maailma oli merkityksetön.
Painon otsani polvieni väliin ja mietin, kuinka kauan enää kestäisin tätä. Ehkä tämä oli toivotonta. Jos olin tuhoon tuomittu joka tapauksessa, minun pitäisi lopettaa tämä kidutus ja palata takaisin…
Ajatus oli niin voimallinen, niin parantava – kuin sanat sisältäisivät vahvaa puudutusainetta. Kipu oli häviämässä vuoren päältä, jonka alle olin haudattu - se sai minut haukkomaan henkeä, sai pääni huimaamaan.
Minä voisin lähteä nyt, voisin palata takaisin.
Bellan kasvot mielessäni aina hymyilivät minulle.
Se oli tervetuliaishymy, anteeksiantava, mutta sillä oli vakutusta vain alitajuntaani.
Tietenkään en voinut palata. Mitä minun tuskani oli verrattuna hänen onnellisuuteen? Hänen pitäisi pystyä hymyilemään ja olla vapaa kaikelta pelolta ja vaaralta. Vapaa sieluttomalta tulevaisuudelta. Hän ansaitsi parempaa. Hän ansaitsi parempaa kuin minut. Kun hän jättää tämän maailman, hän menee paikkaan joka on minulta rajoitettu, sillä ei ollut mitään väliä kuinka eläisin elämäni täällä, en pääsisi sinne.
Idea lopullisesta erotuksesta oli niin paljon voimakkaampi kuin se tuska joka minulla jo oli. Värähdin ajatuksesta. Kun Bella siirtyisi siihen paikkaan, johon hän kuuluu ja johon minä en koskaan kuuluisi, en viipyisi täällä jäljessä. Jossain täytyisi olla kadotus. Täytyisi olla helpotus.
Se oli minun toiveeni, mutta siitä ei ollut takuita. Jopa silloin kun olisin tuhkaa, tuntisinko silti jotenkin tuskan hänen menehdyksestään?
Värähdin taas.
Ja hemmetti, minä lupasin. Minä lupasin hänelle etten jäisi hänen elämäänsä, tuoden tummia demoneitani mukanani. En aikonut syödä sanojani. Enkö voisi tehdä mitään oikein hänelle? Mitään?
Ajatus palaamisesta pilviseen pikku kaupunkiin, joka on minun todellinen kotini tällä planeetalla kiemurteli taas mieleeni.
Jos vain käväisisin. Vain nähdäkseni hänet olevan kunnossa, turvassa ja onnellinen. En sekaantuakseni hänen elämäänsä. Hän ei ikinä tietäisi minun käyneen siellä…
Ei. Hitto vie, ei.
Puhelin tärisi taas.
”Hitto, hitto, hitto,” murahdin.
Voisin varmaan tarvita jotain muuta ajattelemista. Katsoin puhelinta ja tunnistin numerot näytössä tuntien ensimmäisen yllätyksen puoleen vuoteen.
Miksi Rosalie soittaisi minulle? Hän se juuri varmaankin nauttii minun poissaolostani.
Jonkun täytyi olla vialla, jos hänen täytyi puhua kanssani. Yhtäkkiä olin huolissani perheestäni, vastasin puheluun.
"Mitä?" Kysyin tiukasti.
"Oho, vau. Edward vastasi minun puheluun. Olen otettu."
Heti kun kuulin hänen äänensävynsä, tiesin perheen voivan hyvin. Hänen täytyi olla vain tylsistynyt. Oli vaikea arvailla hänen motiivejaan ilman, että kuulisin hänen ajatuksiaan samalla. En ole koskaan täysin ymmärtänyt häntä. Hänen mielijohteensa olivat sekavia ilman mitään logiikkaa.
Minä katkaisin puhelun.
"Jätä minut rauhaan," kuiskasin itsekseni.
Tietenkin puhelin tärisi uudestaan.
Jatkaisiko hän soittamista niin kauan, että hän saisi viestinsä perille ärsyttääkseen minua? Luultavasti. Kestäisi kuukausia, että hän kyllästyisi tähän peliin. Minä leikittelin idealla, että hän soittelisi jatkuvasti seuraavan puolen vuoden ajan... mutta sitten huokaisin ja vastasin puhelimeen uudelleen.
"Mene asiaan."
Rosalie kiirehti sanoissaan. "Ajattelin, että haluaisit tietää Alicen olevan Forksissa."
Aukaisin silmäni ja tuijotin lahoa puupalkkia edessäni.
"Mitä?" Ääneni oli tyly ja tunteeton.
"Tiedät millainen Alice on – luulee olevansa aina oikeassa. Niin kuin sinäkin." Rosalie hymähti. Hänen äänessään oli hermostunut sävy, aivan kuin hän olisi yhtäkkiä epävarma siitä mitä oli sanomassa.
Mutta raivoni takia en välittänyt siitä mikä Rosalien ongelma oli.
Alice oli luvannut minulle, että tekisi kuin minä ja jättäisi Bellan rauhaan, vaikka hän ei ollutkaan kanssani samaa mieltä. Hän lupasi jättävänsä Bellan rauhaan... niin pitkäksi aikaa, kuin minäkin jätin. Selvästi hän ajatteli, että aikanaan en pystyisi enää pysymään poissa. Ehkä hän oli oikeassa siinä.
Mutta minä en ollut varma. Vielä. Joten mitä hän teki Forksissa? Halusin vääntää hänen niskansa nurin. Jasper ei kyllä päästäisi minua hänen lähellekään, kun hän tuntisi raivoni...
"Oletko vielä siellä, Edward?"
En vastannut. Nipistin nenänpäätäni ajatellen, että onko vampyyrin mahdollista saada migreeni.
Toisaalta, jos Alice oli jo mennyt takaisin...
Ei. Ei. Ei. Ei.
Minä lupasin. Bella ansaitsi elämän. Minä tein lupauksen. Bella ansaitsi elämän.
Toistin sanoja, kuin mantraa, yrittäen selventää pääni houkuttelevasta mielikuvasta, Bellan tummasta ikkunasta. Portti, joka johti ainoaan onnelaani.
Ei epäilystäkään, että joutuisin nöyristelemään palatessani. En välittänyt siitä. Voisin hyvinkin viettää seuraavan vuosikymmenen polvillani jos vain olisin hänen kanssaan.
Ei, ei, ei.
"Edward? Etkö edes välitä tietää miksi Alice on siellä?"
"En erityisemmin."
Rosalien ääni muuttui hieman omahyväiseksi, tyytyväiseksi. Siitä ei ollut epäilystäkään, kun hän vastasi minulle. "No, tietenkään hän ei oikeastaan riko mitään sääntöjä. Tarkoitan, että sinä varoitit meitä pysymään kaukana Bellasta. Forksista yleisesti ei ollut mitään puhetta."
Räpytin silmiäni hitaasti. Bella oli lähtenyt? Ajatukseni harhailivat odottamattomassa uutisessa. Hän ei ollut vielä valmistunut koulusta, joten hän on varmaan palannut äitinsä luo. Se oli hyvä idea. Hänen pitäisi asua aurinkoisessa paikassa. Oli hyvä, että hän on pystynyt jättämään varjot taakseen.
Yritin niellä, en pystynyt.
Rosalie naurahti hermostuneesti. "Joten sinun ei tarvitse olla vihainen Alicelle."
"Miksi sitten soitit minulle Rosalie, jos et saattaaksesi Alicen ongelmiin? Miksi häiritset minua? Uhh!"
"Odota!" hän sanoi, aavistaessaan oikein minun olevan lyömässä luuria taas hänen korvaan."En minä sen takia soittanut."
"Miksi sitten?" Kerro nopeasti ja jätä minut sitten rauhaan."
"No..." hän epäröi.
"Anna tulla, Rosalie. Sinulla on kymmenen sekuntia."
"Sinun pitäisi tulla jo kotiin," Rosalie sanoi kiireesti. "Olen kyllästynyt Esmen suruun ja Carlisle ei enää koskaan naura. Sinun pitäisi hävetä mitä olet tehnyt heille. Emmett kaipaa sinua koko ajan ja hän alkaa käydä hermoilleni. Sinulla on perhe. Kasva aikuiseksi ja ajattele muitakin kuin itseäsi."
"Mielenkiintoinen neuvo Rosalie. Annappas kun kerron sinulle pikku tarinan padasta ja kattilasta..."
"Minä ajattelen heitä, toisin kuin sinä. Etkö välitä siitä kuinka paljon olet satuttanut Esmeetä, jos ei muita? Hän rakastaa sinua enemmän kuin mitään muuta ja sinä tiedät sen. Tule kotiin."
En vastannut.
"Ajattelin, että kun tämä koko Forks juttu olisi takanapäin niin pääsisit siitä yli."
"Forks ei koskaan ollut ongelma Rosalie," sanoin yrittäen olla kärsivällinen. Se mitä hän oli sanonut Esmestä ja Carlislesta häiritsi minua, "Vain koska Bella" - oli vaikea sanoa hänen nimensä ääneen - "on muuttanut Floridaan, ei tarkoita sitä että pystyisin... Kuule Rosalie. Olen todella pahoillani, mutta… usko minua se ei tekisi ketään onnellisemmaksi jos olisin siellä."
"Ummm..."
Siinä se taas oli, se hermostunut empiminen taas.
"Mitä sinä et kerro minulle Rosalie? Onko Esme kunnossa? Onko Carlisle -"
"He ovat kunnossa. Se vain, että...no, en sanonut, että Bella on muuttanut."
En puhunut mitään. Kävin keskustelun läpi mielessäni. Kyllä, Rosalie oli sanonut, että Bella on muuttanut. Hän sanoi:…sinä varoitit meitä pysymään kaukana Bellasta. Forksista yleisesti ei ollut mitään puhetta. Ja sitten: Ajattelin, että kun tämä koko Forks juttu olisi takanapäin... Joten Bella ei ollut Forksissa. Mitä hän tarkoitti? Bella ei olekkaan muuttanut?
Sitten Rosalie kiirehti taas sanoissaan, sanoen melkein vihaisesti tällä kertaa.
"He eivät halunneet kertoa sinulle, mutta minun mielestäni se on tyhmää. Mitä nopeammin pääset tämän yli, niin sitä nopeammin asiat voivat palautua normaaliksi. Miksi antaa sinun mököttää maailman tummissa paikoissa, kun siihen ei ole tarvetta? Sinä voit tulla nyt kotiin. Voimme olla taas perhe. Se on ohi nyt."
Ajatukseni eivät kulkeneet. En ymmärtänyt mitään hänen puheestaan. Aivan kuin olisi jotain todella ilmiselvää mitä hän kertoi minulle, mutta minulla ei ollut mitään käsitystä mitä se oli. Mietin hänen uutistaan, yritin ymmärtää sitä. Järjetöntä.
"Edward?"
"En ymmärrä mitä olet sanomassa Rosalie."
Pitkä tauko, muutaman ihmisen sydämen lyönnin pituinen.
"Hän on kuollut Edward."
Pidempi tauko.
"Olen...pahoillani. Ajattelin, että sinulla on oikeus tietää. Bella...hyppäsi jyrkänteeltä kaksi päivää sitten. Alice sai näyn siitä, mutta oli liian myöhäistä tehdä mitään. Alice meni takaisin tekemään mitä pystyi Charlien vuoksi. Sinä tiedät kuinka hän on aina välittänyt hänestä -"
Puhelu katkesi. Meni muutama sekunti, että ymmärsin laittaneeni puhelimen pois päältä.
Istuin likaisessa pimeydessä jähmettyneenä paikoilleni. Aivan kuin aika olisi päättynyt, kuin maailmankaikkeus olisi pysähtynyt.
Hitaasti liikkuen kuin vanha mies laitoin puhelimen päälle ja valitsin sen numeron, johon en enää koskaan soittaisi. Niin olin luvannut itselleni.
Jos se olisi Bella, löisin luurin korvaan. Jos se olisi Charlie, selvittäisin tiedon minkä tarvitsin jollain verukkeella. Todistaisin Rosalien sairaan pikku vitsin vääräksi, ja palaisin tyhjyyteeni.
"Swanilla," vastasi ääni, jota en ollut ennen kuullut. Miehen ääni oli matala, mutta silti nuorekas.
En pysähtynyt ajattelemaan sen merkitystä.
"Täällä on tohtori Carlisle Cullen," sanoin täydellisesti imitoiden isäni ääntä. "Voinko puhua Charlien kanssa?"
"Ei ole kotona," ääni vastasi, ja minä olin hieman yllättynyt sen vihasta. Sanat olivat melkein murinaa. Mutta sillä ei ollut väliä.
"No missä hän on sitten?" Minä tivasin kärsimättömästi.
Tuli lyhyt tauko, aivan kuin tuntematon olisi halunnut pantata tietoaan minulta.
"Hautajaisissa," poika vastasi viimein.
Suljin puhelimen taas.

© 2006 Stephenie Meyer
suomentanut: konvehti

Luukutukset 1-23

Pieni kuvakollaasi menneistä luukuista :)